Yksi kauneimmista laskeutumisista ikinä oli Oslon kentälle. Kaarreltiin mielettömän valkoisen pilvimassan päällä vaikka kuinka kauan auringon paistaessa täydeltä teholta. Ennen tätä oli pilvet harsoilleet niin että lumen peittämä maa oli kurkkaillut koneeseen. En ole lunta nähnyt yli vuoteen, ja jostain syystä olin olettanut että se olisi jo tältä talvelta pohjoismaistakin hävinnyt, pohjoisinta osaa tietty lukuunottamatta. Teki mieli mennä tekemään lumienkeleitä, mini-lumiukkoja ilman hanskoja.
Lopulta lähdetettiin tunkeutumaan paksuintakin peittoa paksumman pilvikerroksen läpi. Koskaan ei ole matkustamossa ollut niin hiljaista, neulan olisi kuullut helposti putoavan pehmustetulle matolle. Tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa vaan enemmänkin se oli taianomainen selittämättömällä tavalla. Taika loppui saavuttuamme rakennustyömaata muistuttavalle kentälle, jossa oli maassakin jättimeteorin mentävä reikä, tuulen vihmoessa vettä niskaan. Joka kerta se kylmyyskin vaan yllättää.
Pööpöiltyäni Oslossa jokusen tunnin ja tultuani äärettömän ylpeäksi käymästäni sujuvasta espanjan kielisestä puhelinkeskustelusta, pääsin viimein oikeaan koneeseen kohti Suomea. Kuunneltuani toista tuntia suomalaisten parikymppisten jätkien saniteetti-keskusteluja lähes vakavalla naamalla, oli poikien ilmeet hyvät kun vastasin yhteen puheluun suomeksi. Lesson learned, Suomeen mentäessä pitää alottaa heti Malagan kentällä varomaan ääneen puhumista..
Olin siis päässyt viimein kauan odottamalleni reissulle Suomeen. Luvassa oli niin yllätyspolttareita kuin majan rakentelua kummitytsyn kanssa, ja toki muutama asiallisempikin homma kuten varaston omistajuussuhteen siirtelyä. Polttarit olivat ensimmäiset mihin eläissäni osallistun, saati että jouduin niitä myös järjestämään parin tuhannen kilometrin takaa. Yllätys kuitenkin onnistui, eikä itse sankari tiennyt etukäteen mitään vaikka koittikin tietämättään heitellä kapuloita rattaisiin..
Polttareista kaikkien selvittyä hengissä, muutamaa mustelmaa mm. ahterissaan lukuunottamatta, oli aika siirtyä katselemaan koti-kotoani. Harvoin mikään ilahduttaa niin kovasti kuin pieni ihminen joka aidosti juoksee vastaan halaamaan vailla tietoa ujoudesta ♥ Muutaman päivän ajan sain katsella Muumeja, vierailla "etelässä" sekä rakennella majoja. Viikon vierailu Suomeen on auttamatta liian lyhyt kun pitää minimissään 3 paikkakunnalla eri puolella Suomea heilua, ja niin tuli lähdön aika takaisin Helsinkiin liian pian. Haikeana jäivät vanhemmat junan ulkopuolelle heiluttelemaan ja isi viimeiseinä huikkasi oven raosta ettenkö jo muuttaisi Suomeen takaisin.. Ei ole aina helppoa ei.
 |
| Uudessakaarlepyyssä oli hieno auringonlasku |
 |
| Wiltsu testailee jos sais namuja |
 |
| Parhaimmillaan näitä oli 3 |
 |
| Aamubongailua |
 |
| Iskän kädentuotoksia |
Siispä, olen parhaillaan junassa matkalla oikeaan Etelään ja mietin kuinka hankalaa on syntyä väärään ilmastoon, jolloin ystävät ja perhe jäävät taakse kun veri vetää lämpimämpään. Jos tapahtuisi radikaalimpaakin radikaalimpi ilmastonmuutos ja Suomi muuttuisi Välimeren ilmastoksi, olisi aika matala kynnys palata takaisin Suomeen. Sen sijaan toistaiseksi arvon omaa paikkaani tässä matalassa maailmassa, ja toivon että joskus löydän rauhan ja pääsen asettumaan aloilleni. Sitä ennemmin toki 2. vaihtoehto olisi voittaa Lotossa, jotta voisi tarpeeksi usein vierailla Suomessa, ilman että hirveä ikävä ehtii kasautua. Lottovoitto saattaisi tulla helpommin jos lottoaisi..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti