Junamatkoilla, tai ylipäätään matkoilla on aina helpompi pohtia kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ohikiitävä maisema, eri näköiset ihmiset bussipysäkeillä, lentoterminaaleissa, kaikilla tarve mennä eteenpäin, kulkea omaa polkuaan. Jokaisella jokin suunta mihin mennä, satunnaisesti törmätä muihin matkalaisiin. Lyhyestä junamatkastakin saa aikaan seikkailun jos osaa asettua elämään hetkessä, ja oikeasti nähdä ympärillä olevat ihmiset. Minulle suotiin hetkeksi aikaa eläkeläismies, ärsyttävä business-mies, varusmies sekä vanhempi nainen. Tuntemattomien ihmisten keskustelua varusmieskorteista ennen ja nyt, puhetta syaani-värin sävystä sekä ohimenevä tuttu liikekumppani kohteliaan japanilaisen vieraansa kanssa.
Meinaan aina välillä unohtaa elää kun arki iskee pahasti päälle. Arki ei aina ole pahasta, silloin saan aikaan mm. järkeäviä kirjoituksia eläinten taudeista sekä korjattua Kia-hoitolaisen repimän sohvankulman. Arki vain ei saisi jäädä niin sanotusti "päälle", jolloin siinä hetkessä eläminen meinaa unohtua. Olen viime kuukaudet murehtinut ja katsonut eteen- ja taaksepäin enemmän kuin siihen hetkeen missä silloin nökötän. Vasta reissaaminen herätti minut jälleen horroksesta, ja muistutti että etukäteis-murehtiminen on vain kuluttavaa. Pitänee siis taas ottaa iso henkäys happea ja pysähtyä elämään.
Viimeisimpänä junaan juosten kiiruhti nuori mies, joka tuli vastapäätä istumaan pöytääni jolloin huomasin että meillä on samanlaiset kengät, punaiset ei todellakaan aidot converse-tennarit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti