maanantai 28. tammikuuta 2013

Laiska viikonloppu

 Viikonloppua vietettiin erittäin laiskasti, oikeastaan juuri mitään tekemättä. Tästä syystä mitään kerrottavaa ei koko viikonlopusta olekaan, joten tyydyn vain lätkimään muutamat kuvat,  ja muistuttamaan että aina ei ole pakko tehdä mitään erikoista ollakseen hyvä viikonloppu :) Siihen voi kuulua mm. rakkaalta ystävältä saadun lainakirjan ahmimista reilut 100 sivua putkeen sekä jälleen uuden kolaukseen saaneen Speedon pesua (=hyvittelyä). Speedoa kolhittiin perjantaina minun istuessa kaikessa fyysisyydessäni Speedon sisällä, juuri postista noutamiani paketteja neuroottisesti auki repimässä. Takana ollut jättimaasturi päätti lähteä parkista astetta leveämmin niin että tökkäsi lähtiessään Speedoa persauksiin. Sanomattakin on selvää että kun nousin autosta oli maasturi karauttanut matkoihinsa, eikä todellakaan herra jäänyt töytäystä pahoittelemaan, minun huudellessa suomeksi aika rumia kirosanoja perään. Onneksi jälleen kerran, Speedon muoviosa kesti kaiken kiitettävästi ilman suurempia jälkiä..

Tämä kirja osuu niin naulan kantaan - hämäävän usein.. 
Vinski ja Chica harjoitteli jaetulla hihnalla kävelemistä
 
Omituisen sirkka-olennon pelastamista kissojen hyppysistä
 
Tinka valvoi isoveikan päiväunia
 
Chica tarkastelee Speedon pesutulosta
Kenkien kuivatusta
 
Morvokki ja Mörkö hengailivat myös ulkosalla mökistään. Huomaa Mörön kaunis olemus kun toinen "poseeraa"
 
Lähes luvallisesti läppärin päällä (kerrostalo) kyttääjät
 

perjantai 25. tammikuuta 2013

Speedolle kyytiä ja erävoitto

Se on viimein virallista, nimittäin sain mun residencian, huraa!! Parin kuukauden taistelun jälkeen sain viimein mun työtodistuksen, tuon puuttuvan palasen residencian anomiseen. Todistuksen saamisen jälkeen pyysin töistä asioiden hoitovapaan saman tien ja jäin jännittämään Speedolla kruisailua pitkin jättimäistä Malagaa. Loppujen lopuksi ajaminen ei ollutkaan niin kamalaa, huolimatta 8-kaistaisesta tiestä ja siitä ettei mulla ollut hajuakaan minne mennä ja mistä kääntyä. Comisaria Provincial de Malaga, kuitenkin löytyi saman tien ison tien "poskesta", ja parkkipaikkakin löytyi vaivaisen 20 minuutin etsinnän jälkeen. Siitä hilpaisin nätisti pankkiin maksamaan tämän lomakkeen:

Vähän ku lottokuponki, veikkaa ja voita


Tuon lomakkeen lisäksi piti täyttää toinen lomake, sekä viedä riisiarkillinen paperia mukana

 
Olin varustautunut henkisesti siihen että kaikesta paperimäärästä huolimatta, minulta puuttuisi jokin dokumentti (jalan koosta tai äitini synnynpaikkakunnasta näin esimerkiksi) tai että vähintäänkin joutuisin tekemään toisen reissun erikseen noutamaan residenciaani kuten NIE:n kohdalla olin joutunut tekemään. Siinä vaiheessa kun täti rupesi kyselemään osoitteestani (jota minulla ei siis oikeasti ole), olin varma, että viimeistään nyt on peli pelattu, enkä tule koskaan saamaan vihreää pientä lappusta hyppysiini. Sen sijaan täti yllätti, ja uskoi kun kerroin asuvani maalla, jossa taloille ei osoitteita ole. Vielä enemmän hämmästyin kun seuraavaksi näin että täti kaivoi laatikostaan vihreän paperin residenciaa varten, ja rupesi tekemään tuota kyseistä korttia minulle saman tien! Koko toimitukseen meni kokonaisuudessaan ehkä 5 minuuttia ja sen jälkeen minulla oli hyppysissäni tämä niin suuresti odotettu residencia:

Mun residencia <3

Avoimesta ilahtuneisuudestani ehkä ärsyyntyneenä täti päätti kuitenkin todeta ettei tämä oikeasti ole residencia vaan rekisteröinti jotain varten.. Joka tapauksessa tiesin saaneeni sen lippusen mitä tulin hakemaan, ettei tädin yritykset saada itseäni masentumaan onnistuneet <3 Nyt saisin siis viimein vaihdettua puhelinliittymäni rajattomaan nettiin, halleluja! Mitä siitä vaikka Fuengirolaan töihin päin yrittäessäni lähteä eksyin pari kertaa aika huolella, meinaten päätyä Cordobaan. Sainpahan seikkailla Malagan lähiöissä ja pitää hätävilkkuja päällä, tukkien puolet tiestä yrittäessäni saada navigaattoria toimimaan ja ohjaamaan minut takaisin edes oikeaan ilmansuuntaan.

Torstai-iltana meinasi Speedolle sen sijaan käydä köpelösti. Tai ehkä lähinnä minulle. Olin mennyt joka tiistaiselle ja torstaiselle pilates&aerobic-tunneilleni, ja hirveässä kiireessä locutoriosta sännätessäni yritin jättää auton mahdollisimman lähelle ovea, minne siis en yleensä Speedoa jätä. Tällä kertaa parkkikohteekseni sattui rakennustyömaan piha, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli yllättävän autio, muuten katujen ollessa täynnä parkissa olevia autoja. Viimein aerobic-tuntieni jälkeen, hikisenä sekä kaikki lihakset kipeänä, löntystelin kohti Speedoa tajuten vain n. 100 metriä ennen parkkipaikkaa, että Speedo on pistetty lukkojen taakse. Rakennustyömaa oli sitten mennyt sulkemaan porttinsa yöksi, jättäen rakkaan kulkuneuvoni pimeään (mahdollisten) rottien keskelle. Ensimmäinen ajatukseni oli että millä hitolla saan mun pienen raasun lukkojen takaa pois? Toisena ajatuksena millä ilveellä pääsen kotiin ja seuraavana päivänä Malagaan? Samalla kun ehdin nämä ajatukset ajatella, kaarsi paikalle pakettiauto jonka kyljessä luki jotain construciones-tyylistä, ja luojan kiitos, setä joka pakulla ajoi, oli tämän työmaan vastaava. Hän oli kuulemma yrittänyt usean tunnin ajan tavoittaa minua (ei ainakaan puhelimitse koska mitään ei ollut tullut), ja oli jopa soittanut poliisille selvittääkseen Speedon omistajan tiedot. Ainoa tieto mitä poliiseilla ilmeisesti oli minusta ollut, oli osoitteeni (muahahahaa, joka ei edelleenkään ole osoite eikä kukaan tiedä missä se on). Pahoiteltuani n. 100 kertaa sekä kiiteltyäni ainakin yhtä monta kertaa, pääsin kaartamaan Speedolla pois lukkojen takaa. Hmm.. tiedän ainakin ensi tiistaina minne en autoani jätä! Tosin tästä kokemuksesta (sekä residencian hausta) huomasin että espanjani on oikeasti jo ihan välttävällä tasolla, ymmärrän puhetta (/sanoja) jo aika hyvin, - sen sijaan oma puhumiseni on tyyliin sanoja sanojen perään ilman taivuttamista, ja välillä jopa ilman verbejä. Mutta ainakin ymmärrän espanjaa! <3 Illalla juhlistan tätä jollain lailla, ehkä lämmitän möksää pidemmän kaavan kautta ja juon vähän halpaa tinto veranoa kylpyammeessa!
 

maanantai 21. tammikuuta 2013

Kaduilla tuulee

Kaduilla tosiaan tuulee ja tuulikin oikein mojovasti viikonloppuna ja vielä viime yönäkin. Oma ja leskipapan välinen iso metalliaita oli päätynyt yön aikana katkeamaan keskeltä kahtia ja jäänyt roikkumaan epäämääräisesti ilmaan. Lauantaina saimme myös ystäväni kanssa hoitaa aloittelut pimeässä talossa, sähköjen mentyä useammaksi tunniksi kaikilta lähitienoolta aina Alhaurin El Grandeen asti. Toisaalta oli ihan tunnelmallista olla kynttilöiden valossa kun ulkona tuulee 32 m/s parhaimmillaan. Meikkaaminen ja tukan laittaminen sen sijaan ei ollut niin mukavaa touhua tässä valossa suorittaa. Onneksi näistä suoriuduttiin, vain jotta päästiin toteamaan että Coinissa ei yökerhot ole auki jos ulkona tuulee/sataa vettä.. Kuinka Espanjalaista! Pienen harhailun ja ohikulkijoiden ahdistelun jälkeen löydettiin auki oleva juottola, jonka asiakaskunta koostui lähes 90 prosenttisesti reilusti alle 18-vuotiaista teinilapsosista.. Onneks ei annettu tämän häiritä vaan vallattiin tanssilattia lähes koko illaksi, paikallisten teinien tuijottaessa vieressä. Ilta oli ihan huippu, päästiin vielä toiseen kuppilaankin, jossa oli aavistuksen vanhempaa kävijäkuntaa ja ystäväni ottaessa "power napit" seinää vasten torkkuen päädyin jälleen tanssimaan perinteisiä (?) espanjalaisia kansantansseja. Tämä on jo toinen kerta kun päädyn käsiäni läpsyttelemään ja pyörimään ympyrää milloin mihinkin suuntaan, edellisen kerran ollessa uutena vuotena. Tällä menolla päädyn ammattilaiseksi ja osaan tanssit paremmin kuin letkajenkan, hiphei!
 
Jälleen kerran tosin sunnuntaina muistin, miksi en ole täällä ollessani juurikaan harrastanut juopumista, sillä koti-ikävä on taattu aina seuraavana päivänä. Jo Suomessa Helsingissä asuessani tämä merkillinen tunneilmiö päätyi ihastuttamaan dagen efter-päiviäni, jolloin tietysti ikävöin Vaasan ystäviä ja vanhempiani. Hyvin ilmeisesti sitä muuttuu tunteellisemmaksi ja vielä enemmän pehmoiseksi vaahtokarkkimössöksi, mitä aikuisemmaksi tulee. Ainakin minä muutun. Onneksi ystäväni oli suuren osan päivästä viettämässä lepopäivää ennen paluuta kotiinsa, joten en ihan koko päivää käyttänyt märehtimiseen ja murehtimiseen. Eläimetkin osasivat ottaa rennosti sunnuntaina, Muhiskin veti sikeitä tassut taivasta kohti kuorsaten.
 
 

perjantai 18. tammikuuta 2013

Kaikki mulle heti ja nyt

Huom, diippeily-varoitus! Tämä postaus on täynnä enemmän ja vähemmän henkevää pohdintaa mm.. oman elämäni tarkoituksesta, uskonnoista ja muusta "mumbo jumbosta" :)


Eilen aerobicin jälkeen jäätiin suunnittelematta ystäväni kanssa parantamaan maailmaa hetkeksi autojen luo. Kumpikin pääsi purkamaan ajatuksia niin koirien kouluttamisesta kuin espanjalaisista naapureista, kunnes lopulta huomattiin puhuvamme syvällisiä siitä miten yritämme ajatuksen voimalla parantaa elämäämme. Näin lauseeksi muodostettuna tuo kuulostaa hassulta, "parantaa omaa elämää ajatuksilla", mutta käytännössä tämä ei oikeasti olekaan niin tyhmää hommaa. Eniten ehkä mua herätti Saaran sanoma ajatus, jonka olen kyllä aiemminkin kuullut mutta autuaasti unohtanut, että tämä päivä on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Rupesin ihan tosissani miettimään että, hitto vie, niin onkin - elämä voi loppua vaikka viikon päästä ja en halua jäädä katumaan mitään, joten elämä pitäisi elää niin että siitä ottaisi jokaisesta sekunnista kaiken irti. Usein viikonloppuisin tämä tarkoittaa omalla kohdallani, varmaan täysin ajatusta vastaan sotien, pitkään nukkumista. Nautin kuitenkin pitkään venyvistä aamuistani, niimpä kun olen saanut riittävästi löhöiltyä, on minuun yleensä kertynyt sen verran energiaa että ihan omaasta (vapaasta tahdostani) alan esimerkiksi siivota, mihin normaalioloissa joudun yleensä itseni pakottamaan. Netissä tuli tällainen vastaan, mikä sai myös ajattelemaan tuota hetkessä elämistä hieman enemmän:


Jollain tapaa siis kaikki tämä meditointi ja hetkessä eläminen liittyy siihen että haluaisin oman elämän laatuni paranevan (suomeksi sanottuna että olisin onnellinen/onnellisempi), koska en haluaisi hukata aikaa siihen että odotan onnen tulevan myöhemmin "paremmalla ajalla", koska koskaan ei tiedä milloin tuo oma aika loppuu. Ja kuka nyt ihmeessä haluaisi kuolla onnettomana? Tätä varten joudun siis aktiivisesti tekemään töitä ollakseni onnellinen, koska eihän kukaan ole auringonpaistetta ja kukkaketoa 24/7, varsinkaan minä tempperamenttini kanssa. Siksi onkin haaste yrittää löytää myös paskoissakin tilanteissa se, mikä auttaa siinä tilanteessa eteenpäin ja paremmalla mielelle. Tästä syystä olen pitänyt joulukuusta asti puhelimessa Gratitude journal-nimistä aplikaatiota. Yritän joka päivä (okei, ainakin joka toinen päivä), muistaa kirjata ylös asian, mistä sinä päivänä olen kiitollinen. Joskus se on helpompaa ja joskus vaikeampaa. Vaikeinakin päivinä pitäisi yrittää pystyä muistamaan että se mitä minulla on (katto pään päällä, jotain ruokaa) ei kaikille ole itsestäänselvyys, jolloin nämä ovat kirjaamisen arvoisia asioita. Sitä saa asetettua jälleen asioita oikeisiin mittakaavoihin, eikä koirien repimä peitto enää tunnukaan niin ärsyttävältä. Gratitude journalin lisäksi olen yrittänyt kirjata, varsinkin huonoina päivinä, kaikki kiukuttavat asiat ylös paperille - periaatteessa kai päiväkirjaan, jotta saan ajatukset vuodatettua ulos. Muuten meditaatiosta ei tule mitään, vaan ikävätä ajatukset pyörivät mielen ympärillä mehiläisparven lailla, mikä taas tekee mielen tyhjentämisestä ja rauhoittumisesta mahdotonta, varsinkin yli analyyttiselle ja pohdiskelevalla henkilölle kuten minulle.
 
Elämän tarkoitusta kysyttäessä, tajusin tänään että sen tarkoitus on se, minkä haluan sen olevan. Tadaa, olen valaistunut! Ei vaan, jokaisen elämällä on varmaankin (en mene vannomaan) eri merkitys, kun ei jokaisella vaan voi olla sama päämäärä ja tarkoitus. Mietin miten haluaisin oman elämäni menevän ideaali-tilanteessa, ja mistä haluaisin itseni muistettavan. Ensimmäisenä mieleen tuli se, että haluan elämässäni antaa hyvää eteenpäin. Tässä kohtaa hyppää esiin ensimmäisenä rakkauteni eläimiin, tiedän haluavani auttaa kodittomia/sairaita/hylättyjä eläimiä, joten olkoot se osa omaa elämäni tarkoitusta. Olen myös hyvin hellyydenkipeä ja rakastava ihminen (vaikka välillä ei varmaan uskoisi), joka (pohjimmiltaankin) tarkoittaa ainoastaan hyvää ja haluaa oikeudenmukaisuutta niin ihmisille kuin eläimillekin.  Näin ollen toiseksi osaksi elämäni tarkoitusta, haluaisin pystyä antamaan kaikille läheisilleni sekä rakkailleni takaisin osan itsessäni olevasta välittämisestä. Tuntuu hankalalta saada päässä olevat asiat sanoiksi, joten osa lauseista kuulostaa hyvin korneilta, olisi niin paljon helpompi saada asiat selitettyä kasvotusten tai niin että joku telepaattisesti lukisi ajatuksia. Tällä hetkellä maailmassa ei taida olla kuin yksi henkilö, joka osaa edes alkeellisesti käydä telepaattista kanssa käymistä aivojeni kanssa.
 
Olen aiemmin ajatellut uskonto-asioita hyvinkin suvaitsevaisesti. Lasken itseni jollakin tapaa uskovaksi ihmiseksi, mutta en haluaisi julistaa olevani vain yhden uskontokunnan kannattaja. Olen jonkin verran uskontoja ja niiden periaatteita tutkinut ja tullut siihen tulokseen että jokaisessa uskonnossa on omat hyvät "pointtinsa". Sen sijaan useista uskonnoista löytyy sellaisia ajatuksia ja ohjeita, joiden kanssa en itse ole sinut. Niimpä olenkin tyytynyt määrittämään itseni hyväuskoiseksi, jos joku erikseen haluaa vakaumustani tiedustella :) Kuulun toki ev.lut. seurakuntaan (meniköhän tämäkään termi oikein?) mihin minut on kastettu, mutta oikeasti ajatuksissani olen poiminut jokaisesta uskonnosta omat, mielestäni oikeat pointit, joiden mukaan pyrin elämään. Pitkällä kaavalla nämä pointit pysyvät linjassa sen ajatuksen kanssa että pyrin elämään elämäni niin ettei tekoni vahingoita muita ihmisiä, eläimiä/olentoja jne.. En siis usko että tämä eri osastoista herkkujen napsiminen on kovin vaarallista tai tuomittavaa :) Tällä samalla periaatteella pyrin siis myös rakentamaan oman elämäni tarkoitusta, samalla kun pyrin olemaan itse onnellinen sen elämän ajan, mitä täällä elämään tulenkaan. Tuhmasti siis napsin elämän seisovasta pöydästä parhaat palat päältä ;)
 
Herkkuperse napsii buffetista.. kuva täältä
 
Uskontojen ja elämän tarkoitusten selviämisen jälkeen (hahhahaa aivan kuin olisikin muka selviä!) on kuitenkin eräs seikka mitä olen vuosia pohtinut, ja tuskin siihen koskaan löydän vastausta. Nimittäin tämä jatkuva levottomuuteni, joka koskee niin asumista, työtä kuin suhteita. Ei pidä käsittää väärin, yleensä parisuhteeni ovat niitä, mitkä vähiten kärsivät tästä levottomuudestani. Ihmiset kun kulkevat helposti mukana, joko fyysisesti tai ainakin sydämessä. Sen sijaan pahimpana ovat asuminen ja työ. Luulen (tai oikeastaan keksin), säännöllisin väliajoin, mitä esimerkiksi haluan tehdä työkseni "aikuisena", jolloin silloinen työpaikka yleensä saa väistyä kun rupean härän jääräpäisyydellä ja pienen oravan innolla asiaa hoitamaan. Tähän mennessä olen aika hyvin saanut kaikki toiveeni toteutettua uusista ammateista, mutta siltikään en vielä ole löytänyt sitä omaa, missä oikeasti viihtyisin pidempään. Tällä hetkellä olen töissä, jälleen kerran ihan kivassa työyhteisössä, kivojen ihmisten kanssa mutta työ on taas sitä että tiedän etten tässä tule seuraavaa vuotta todennäköisesti näkemään. Se että tiedän tämän jo parin kuukauden jälkeen on vähän pelottavaa. Samaan rytäkkään  kuuluu myös muuttaminen. Vaasaan olen kaupunkina rakastanut, ja pidän sitä aina yhtenä kotinani lapsuuskodin lisäkseni. Toivon että voisin joskus palata sinne ja viimein asettua aloilleni. Jokin käsittämätön voima, saa minut aina keksimään uuden paikan minne haluan muuttaa, mikä sinänsä on ihana asia, koska niin monta kokemusta ja ihanaa ihmistä olisi jäänyt ilman tätä kokematta. Silti pohdin mielessäni, tulenko koskaan rauhoittumaan? Uskon, että haluan jossain vaiheessa asettua aloilleni, perustaa perheen ja toteuttaa tämän "normaalin" ihmisen perhe-elämän "kaavan". Miten se on mahdollista kun veri päättää aina välillä yhtäkkiä vetää muuttamaan hampaattoman leskipapan naapuriin toiselle laidalle Eurooppaa? Puhumattakaan haaveistani tehdä joskus vielä ohjelmapalvelu-töitä, jossain missä on aina lämmin? Saanko minä koskaan rauhaa liikkumiselta? Tämän kanssa käsi kädessä kulkee työelämä. Jos en itse ilmaston perässä muuta, on liikkumiselle syynä työ. Matkailualaa vuosikausia rakastaneena, tutkinnon saaneena ja erittäin innokkaana kuluttajana, ei ole mikään ihme että usein keksin uuden idean Suomen rajojen ulkopuolelta ja matkailuun liittyen. Tämä kombinaatio, asuminen ja työ, ovat siis liikuttavat taustapirut tässä mun epämääräisessä elämässä haahuilussani, johon haluaisin saada selvyyden. Pitääkö mun vain hyväksyä se että tulen ikuisesti olemaan se henkilö, joka keksii uuden intohimon, toteuttaa sen ja odottaa seuraavaa? Tällä hetkellä itselläni ei taida olla muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä että olen tällainen (vanhempieni kurjuudeksi), paremman vastauksen puuttuessa. Ai miten niin haluan kaiken heti ja nyt..
 
Lehdissä viime aikoina poseerannut Tarja Halosen uusi Meggi-kissa, paljastuikin artikkelin luettuani Muhiksen kaksoisolennoksi. Selvisi siis että minkälaisista aineksista mahdollisesti, Muhis olisi peräisin :) Muhiksesta on muuten vaikea saada muita kuvia kuin nukkumis-kuvia, koska jos yrität ottaa tästä kuvaa, lähtee hän kävelemään yleensä suoraan kohti ja kapuaa syliin.. Käsittämätöntä ettei kukaan ole halunnut tätä kaunista kultakimpaletta pitää itsellään.
 
Meggi
Muhis
 

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

maanantai 14. tammikuuta 2013

Viikonlopun koirailua

Viikonloppu meni enemmän ja vähemmän koira-touhuissa. Chican kanssa käytiin ensimmäistä kertaa kokeilemassa pelastuskoira-harjoituksia, kun taas Vinski pääsi jälleen agility-esteiden pariin. Itse kokeilin ensimmäistä kertaa ohjaamista, lainakoira Nipillä tosin, ja yllättäen paljastuin luonnonlahjakkuudeksi, hiphei! Sen verran osasin toista ohjailla, että mua pyydettiin josko haluaisin ruveta treenaamaan kyseistä koiraa (ja ehkä enemmän itseäni), ihan kilpailumielessä. Nähtäväksi siis jää tuleeko tuolla kentällä tulevaisuudessa vietettyä enemmänkin aikaa.

Chican kanssa ollaan lähetty ihan perusteista, ja niissä tässä vasta mennäänkin. Istumisen ja ylipäätään kuuntelun opettelu on tällä hetkellä prioriteettina, sen lisäksi että yritän tehdä itsestäni mielettömän kiinnostavan tämän silmissä. Tällä hetkellä kun koiran päästää irti, menee muutama sekuntti ja sitten näkyy vain hännänpää toisesta. Luoksetulo on 50/50, eli tulee jos huvittaa. Näissä onkin aikuisen koiran kanssa treenaamista ihan pidemmäksi aikaa.. Varsinkin kun kyseessä on jäynäilijä-Chiquitita.

Lähempää tuttavuutta kanssani sen sijaan teki naapurin leskipappa, oikein useamman kerran viikonlopun aikana. Parina ensimmäisenä kertana pappa rupesi huutelemaan ollessaan kylpemässä uima-altaassaan, (onkohan sillä edes suihkua sisällä?) ja toisella kertaa pappa seistä pönötti ilkosen alasti altaan reunalla ja selitti että Chica on ihana vaikka haukkuukin. Toisella kertaa hän hyppäsi kirjaimellisesti puskasta kun oltiin palaamassa harjoittelulenkiltä Chican kanssa. Tällä kertaa, ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana, hänellä jopa oli vaatteet päällä kun tuli haastamaan töistäni, perheestäni sekä eläimistä. Tulipahan myös ulkoinen olemukseni ja silmäni kehuttua kauniiksi. Olisikohan nyt oikea aika laittaa siihen aitaan ne suojakankaat, sen verran hyvin pappa tiesi aamuiset töihin lähtöaikani ja miehen puutteeni kun kyseli miksi asun yksin.. Tai ehkä lainaan jotain miestä viikonlopuksi, että hän näkee että olen enemmän nuorempiin päin! Ei vaan, täällä ihmiset on niin paljon avoimempia (ja ilmeisesti estottomampia) sekä kiinnostuneita naapureistaan, toisin kuin Suomessa, jossa kukaan ei ole koskaan (muistaakseni) tullut esittäytymään. Täällä minulle on esittäytynyt jo kauempanakin asuvat naapurit vaikka yhteistä kieltäkään ei edes ole. Jokainen papparainen ja vuohipaimenkin tunnollisesti aina hymyilevät ja heiluttavat kättään kun huristelen heidän sekä vuohien ohi.
 
Vinski poseeraa leskipapalle Speedon katolla
 
Muutkin kuin minä inhoavat aikaisia herätyksiä


Tosinaiset rakentaa kaniaitaukset itse, vaikka vammoilta ei vältytty


















Valmis kaniaitaus, ruma se on mutta parempaan ei näillä tarvikkeilla päästy :) Morvokki seuraa tarkkana touhua

 
Kuivumassa ollut pyykkikori oli viikonloppuna kissojen ykköslelu



Lyhyen taistelun jälkeen saatiin kori yhteistuumin "hengiltä"

torstai 10. tammikuuta 2013

Speedon raju elämä

Juuri kun Speedo oli toipunut edellisestä kolauksesta tuli seuraava kolaus nurkan takaa. Tai jos kirjaimellisia ollaan niin selän takaa. Olin uuden ystäväni kanssa käymässä paikallisessa kauppakeskuksessa kysymässä itselleni kotiin nettiä, (mitä näin sivuhuomautuksena en vieläkään saanut), kun parkkipaikalta tielle poistuttaessa eräs täti päätti rysäyttää jättimaasturillaan Speedon takapuoleen. Tädin onneksi Speedo selvisi ilman naarmun naarmua, ja suurimman kolauksen todennäköisesti sai tädin ego - sen verran säikähtäneen ja anteeksipyytelevän oloinen hän oli. Lasken nyt itseni siis virallisesti espanjalaiseksi kun ensimmäinen auto-onnettomuus on takana (jossa myös itse olen paikalla) hiphei!
 
Nettiasia on siis toistaiseksi rempallaan. Yritys on kyllä kova, mutta saa nähdä kauanko menee ennen kuin sen kotiini saan installoitua. Netin saamisen sijaan yllättäen päädyin lupaamaan itseni ystäväni mukaan aerobicciin, aina huikeat 2 kertaa viikossa. Meditaation lisäksi ei todellakaan tee yhtään huonoa yrittää pitää myös fyysisestä puolesta vähän huolta. Tuo on kaupungin järjestämä tunti, ja heillä on todella edulliset hinnat verrattuna isompiin yksityisiin kuntosaleihin, toivoa siis sopii että heiltä löytyisi myös pilatesta ja joogaa, joita voisin hyödyntää itseni huoltamisessa. Samalla kun kävimme ilmoittautumissa näille tunneilla, kävimme tämän paikan vieressä olevassa maailman sympaattisimmassa paikassa kahvilla. Olen aiemmin ajanut tästä ohi ja miettinyt useamman kerran että joku päivä menen käymään siellä. Paikka on siis erittäin vaatimattoman näköinen ulkoa päin, mutta minua kiehtonut se että se ei koskaan ole tyhjillään, vaan aina siellä istuu vähintään muutama paikallinen. Tällä kertaa loisteputkien valoissa istuskeli iso lauma papparaisia, jotka olivat avoimen ilahtuneita kun tulimme paikalle suomea papattamaan. Harva asia on niin sympaattista kuin ventovieras pieni papparainen hymyilemässä ja heiluttamassa kun lähdimme teet ja kahvit juotuamme. Paikasta tuli ensimmäisen kerran jälkeen ehdottomasti lempi kahvila/ravintolani (hankala sanoa edes mikä se on...)
 
Eilen istuin tämän näköisissä maisemissa rauhoittumassa ja kuuntelemassa musiikkia (yllättäen nettisignaali oli parempi kuin mökissäni..) Istuin tuolla varmaan vajaan tunnin ajan, kunnes lopulta oli pakko lähteä kun olin syväjäädyttänyt itseni tuulessa ja puuduttanut toisen jalkani niin etten meinannut kävelemään päästä. Mutta olipahan rauhallisempi mieli kuin pitkiin aikoihin. Parasta tässä paikassa on se että tänne pääsee kävellen n. 10 minuutissa, eli kyseessä on sama vuori, jossa oma mökkini sijaitsee.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Tuli myös huomattu ettei se elämä välillä niin kamalaa onneksi olekaan. Vaikka autot vähän kolhiutuvat ja valuuttakriisi vähän laivaa keikuttaa niin lopulta niillä asioilla ei ole hirveästi merkitystä. Valuuttakriisissä on se hyvä puoli että turhat ostokset ovat elämästä karsiutuneet täysin pois. Ei ihminen tarvitse miljoonaa eri kynsilakkaa tai kymmentä kauluspaitaa, vähemmälläkin pärjää ihan hyvin ja onnellisena. Varsinkin kun suurin osa omista vaatteistanikin on Suomessa, niin en ajatellut täällä panostaa suuren vaatekokoelman keräykseen. Sen sijaan yritän panostaa omaan ja eläinten hyvinvointiin, Tinkasta nuorimpana varsinkin huomaa kuinka hellyyden- ja huomionkipeä toinen välillä onkaan.
 
Kirsikkapuun näköinen kukkii täällä parhaillaan
 
Kerrotaan vielä tähän loppuun että sain eilen varattua lennot Suomeen ja takaisin, maaliskuun alkuun, joten pääsen kunnolla palelluttamaan varpaani reilun viikon ajaksi. Tärkeintä kuitenkin on nähdä ystäväni, kummityttöni sekä vanhempani. Ja todellakaan ilman vanhempien maksamia lentolippuja ei olisi tätä(kään) reissua saatu, joten nöyrimmät kiitokset ihanalle äidilleni! <3
 

tiistai 8. tammikuuta 2013

Seesteinen mieli

Ehkä liioittelin otsikossa hieman, ei tämä elämä nyt ihan seesteisestä vielä mene, mutta parempaan suuntaan kuitenkin. Flunssa on jo puoliksi voitettu, Speedoa suoristettu lisää ja mieliala parempi. Olen siis kokeillut nyt meditaatiota useampana iltana eri mittaisia aikoja ja eri tavoilla, ja täytyy myöntää että hetken totaalinen rauhoittuminen ja ajatusten päästä tyhjentäminen on yllättävän tehokasta! Toistaiseksi ainut isompi ongelma on ollut eläimet, jotka eivät jostain syystä ymmärrä miksi linnottaudun makuuhuoneeseen tai takan eteen istumaan paikalleni n. vartin ajaksi olemaan hiljaa. Jos en laita eläimiä eri tilaan kanssani, on 100 % varmaa että ainakin Tinka könyää syliin hyörimään ja pyörimään sekä kiipeilemään naamalle ja puremaan sormia (miten niin murkkuikä pienellä ?) Vaihtoehtoisesti taas jos suljen heidät eri huoneeseen, yleensä Chica alottaa haukkumisen (mukamas) ääniä ulkoa kuullessaan, johon sitten taas itse havahdun ja keskittyminen häviää tuhkana tuuleen. Joka tapauksessa tuosta hiljentymisestä on ollut paljonkin apua omien ajatusten selvittämiseen, ja ehkä pidemmällä tähtäimellä tästä tulee oikein hyvä tapa rauhoittaa omaa mieltä kaikista sitä vaivaavista asioista.
 
Kuva täältä
Vähemmän henkevissä ja enemmän fyysisissä merkeissä mentiin sunnuntaina kun tapasimme Vinskin kanssa, Alhaurin de la Torressa asuvan, Suomesta alunperin kotoisin olevan italiaanokasvattajan. Tämä kyseinen kasvattaja pitää Cartaman alueella koirille agility- ja erilaisia tottelevaisuuskoulutuksia, erittäin lähellä Coinia olevalla agilitykentällä. Oli älyttömän mukavaa nähdä kun Vinski sai ensimmäistä kertaa kuukausiin juosta ja leikkiä toisten italiaanojen kanssa. Samalla reissulla tutustuttiin joihinkin agility-esteisiin, ja Vinski uskalsi hienosti mennä putket ja korkeat telineet läpi, eli ehkä sitten joskus tulevaisuudessa voitaisiin tätäkin kokeilla. Tosin Chica olisi luonteeltaan varmaan vielä parempi tähän loputtoman energiansa ja intonsa takia.

Vinski haistelee ilmaa keinun päällä


Pojat odotteli vuoroaan kun muut oli kentällä harjottelemassa


Toinen italiaanopoika veti ihan älyttömän hyvin radan

























torstai 3. tammikuuta 2013

Uusi vuosi ja sen identiteettikriisi

Uusi vuosi vaihtui normaalista "raketista silmään, joka vanhoja muistelee"-tavasta, täysin toisenlaisella hulinalla. Erilaisuus alkoi jo siinä vaiheessa kun vuoden vaihtuminen otettiin vastaan sisätiloissa, ei siis aukiolle tms. isoon väkijoukkoon pakkautuneena ja taivaalle tihrustaen. Perinteenä on syödä 12 rypälettä, 12 sekunttia ennen vuoden vaihtumista, eli 1 rypäle sekunnissa. Jos tuossa onnistuu niin ilmeisesti se tuottaa hyvää onnea. Minulle, joka en rypäleistä juuri välitä, vakuuteltiin kyllä ettei epäonnistuminen tuota huonoa onnea seuraavalle vuodelle. Niin varmaan..

Rypäleitä jäi pussiin, eikä skumppakaan tipahtanut ekalla huikalla
 
Pakollinen lärvi-poseeraus (espanjalaiset rakastaa poseerata kuvisa - aina ja koko ajan)

















Rypäleiden jälkeen olikin aika siirtyä Coiniin naamiaisasuihin pukeutuuna. Itse päädyin lopulta lainaamaan puvun Cristinalta, jonka puku oli sattumoisin sama kuin naamiaiskaupassa ihailemani (väärän kokoinen) cancan-mekko. Rakastan sitä! Ulkona lämpötila tosin laski reilusti alle 10 asteen, joten ainut paikka jossa pystyin ilman toppatakkia mekon kanssa heilumaan oli aukiolle rakennetussa jättiteltassa (jossa tanssittiin ja juotiin) sekä pikku kuppiloissa, joissa käytimme fasiliteettitiloja hyväksemme. Cristina oli yhdessä veljensä ja tämän avovaimon ja muiden veljiensä kanssa (oltiin melkoinen ryhmärämä) tehnyt puvuikseen vuoristorata-asun, joka oli ihan mieletön! Valitettavasti en saanut siitä otettua kuvia, sillä aina kun kuusikko piti showta, (eli siis veti vuoristorataa väkijoukossa) oli mulla porukan juomavastaavan virka :) Ilta oli älyttömän hauska, ja oli ihan kiva viettää erilainen uusi vuosi, kaikkien ollessa pukeutuneina (mikä ei ikinä Suomessa onnistuisi). Tanssittiin aamun asti, jonka jälkeen suunnattiin snägäri-jonoon. Täällä tosin snägäri-jono tarkoittaa churro-jonoa. Churrot on uppopaistettuja leivonnaisia, joita yleensä syödään aamupalalla kahvin ja suklaakastikkeen kera, yöllä tosin oli pakko skipata suklaakastikkeet ja syödä sellaisenaan - oli hyvää! :) Andalusialaisia churroja kutsutaan nimellä "Tejeringos", ovat käytännössä sama asia mutta hieman erilaisia ulkonäöltään.

Churros














Tejeringos



















Uuden vuoden vietosta päästäänkin sitten eteenpäin siihen identiteettikriisi osioon. Jostain syystä mun on ollut hirveän pitkän aikaa (puhutaan useista vuosista) vaikea löytää itselleni sopivaa koloa mihin asettua. Niin työpaikan kuin fyysisen asunnon suhteen. Olen kokeillut työpaikan suhteen eri aloja, ja mikään ei tunnu oikein omalta, ja lopulta aina kyllästynkin ja vaihdan työpaikkaa. Aina luulen keksiväni mitä haluan tehdä, toteutan suunnitelmani ja sitten jo kyllästynkin. Asuntoja olen vaihtanut kuin sukkia, ainoa oikeasti rakastamani talo on ollut Asemakadun puutalo, josta olen lähtenyt 2 kertaa haikein mielin. Ulkomaille olen identiteettikriisin vallatessa, lähtenyt aina säännöllisin viiden vuoden välein ja aiemmilla kerroilla palannut vähemmän voitokkaasti - ensin itse sairastuttuani astetta vakavammin ja toisella kerralla isän äkillisen vakavan sairastumisen myötä. Espanjaan lähtö oli omalta osaltani pyristelyä päästä kesän lopulla päättyneestä pitkästä parisuhteesta yli, mutta tiedän että ihan yhtä suuri syy oli levottomilla jaloillani ja arkiintuneella työlläni Suomessa. Vähättelemättä sitä seikkaa että halusin oikeasti päästä auttamaan kodittomia eläimiä. Nyt kun sitten olen päässyt tänne asettumaan aloilleni, on itselleni tullut "mitäs nyt sitten"-olotila, jonka takia kyseenalaistan koko touhun järkevyyden jälleen. Tiedän ihan 100 prosenttisen varmasti, että en olisi tämän onnellisempi Suomessa, vaikka ystävät ja perhe olisivatkin lähempänä. Miettisin yhtä lailla elämäni tarkoitusta, ja sitä mitä ihmettä teen loppuelämälläni ja miten saisin poistettua tämän rauhattomuuden itsestäni. Luin töissä päivällä blogia nuoresta naisesta, joka on vaihdossa Kiinassa ja tekee mitä uskomattomampia juttuja itsekseen ja on täysin onnellinen (ainakin mitä teksteistä voi päätellä). Haluaisin itsekin päästä siihen olotilaan, ettei materiaali tee ihmistä onnelliseksi, vaan se että itse ottaa vastuun omasta onnellisuudestaan ja tekee asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Haluaisin kävellä kaduilla miettimättä että joku tuijottaa, tai miksi joku tulee juttelemaan minulle. Haluaisin heivata pois tämän osan suomalaisuutta ja kulmien alta kyräilyä itsestäni, ja mennä puhumaan ventovieraille huonolla espanjallani ja tutusta mielenkiintoisiin tyyppeihin kuten nainen blogissa. Olen jopa kateellinen kuinka hän on vain mennyt ja tehnyt näitä asioita, mistä minä vain yritän haaveilla. Hän liftaa pitkin Kiinaa, majoittuu Mongoliassa jurttiin, käy teellä tuntemattoman Israelilaisen kanssa ja osallistuu Kiinassa seksuaalivähemmistöjen kokouksiin - vaikka ei asiasta ilmeisesti etukäteen tiennyt juurikaan (tai itse edes ole kyseiseen vähemmistöön kuuluva?) Minäkin haluan sen palon mitä tuolla ihmisellä on, ja tiedän että minun paloni tulee aina kohdistumaan eläimiin. Jotenkin olen kuitenkin nyt täällä Espanjassa asuessani käpertynyt itseeni enemmän kuin koskaan, mutta samaan aikaan yrittänyt ja onnistunutkin hetkittäin olevaan avoimempi ja ei-niin-suomalainen mörökölli tutustuessani naapureihin, ja hymyilemällä ohikulkevalla papalle ja tämän koiralle. Olen jotenkin todella jämähtänyt tuon eläinten auttamisen kanssa, lamaantunut tietämättä miten voisin auttaa. On totta että olen ottanut jo esim. Muhiksen kotihoitoon ja Tinkan itselleni nenän purijaksi, mutta mitä sitten teen kun en voi enää auttaa ottamalla lisää eläimiä kotiini? Rahaakaan en tällä hetkellä pysty lahjoittamaan. Olen jotenkin todella solmussa oman elämäni, sen suunnan ja kaiken kanssa. Haluaisin oppia arvostamaan enemmän sitä mitä minulla tällä hetkellä on; ihana talo ja eläimet, työpaikka ja ystäviä. Haluan oppia olemaan aidosti onnellinen ilman että odotan että joku ulkopuolelta tulee ja tekee minut onnelliseksi.

Mietin tätä aihetta jopa niin pitkään että ainoa keino, jonka keksin on että rupean meditoimaan. Juu, juuri sitä hupunpuppua - kuten itse olen aina ajatellut. Olen kuitenkin siinä tilanteessa etten halua enää etsiä onnea mistään materiasta (varmaan myös syystä että olen persaukinen lähes non-stop) tai ulkopuolisista ihmisistä vaan haluan päästä tasapainoon itseni kanssa. Mietin että yhdistän meditaation ja joogan (mitä sentään olen kokeillut ja vuosia sitten todennut tylsäksi), ja rupean sitä kautta yrittämään tajuta kuinka paljon minulla tällä hetkellä onkaan. Ehkä sen jälkeen pääsen tasapainoon itseni kanssa ja muutkin elämän osa-alueet loksahtavat paikoilleen. Yritän siis löytää jonkun oppaan netistä, "meditaatio for dummies", ja aloittaa illalla kokeilun. Jos joku keksii muita keinoja päästä mielenrauhaan itsensä kanssa, niin ehdotuksia otetaan enemmän kuin mielellään vastaan.

Kriisin ollessa (toistaiseksi) pahimmillaan keskiviikkona, sai myös Speedo melkoista kyytiä. Tiedossa oli jo etukäteen että Espanjassa asuessa ei kannata hankkia uutuuden kiiltävää mersua kadunvarsiparkkiin. En kuitenkaan olettanut että pieni rutkuttimeni, joutuisi niin karun kohtalon kokemaan työpäiväni aikana. Joku oli ilmeisesti päättänyt ottaa kevyen kylkikosketuksen Speedoon, ja lopputulos näkyy alla. Jo suoristettuna. Ylläri että illalla hieman itketti, myös Speedon puolesta.

 
 
Kerrottakoon vielä loppuun että kun tänä aamuna heräsin, huomasin olevani flunssassa. Nyt menee vahvasti.