Useimmiten sanotaan että koti on siellä missä sydän on, mutta välillä se voi olla toisinkin päin. Oli vuosi 2006 kun olin eronnut ensimmäisestä avomiehestäni, ja etsinyt omaa paikkaani Vaasasta kun löysin Asemakadun. Rakastuin taloon ensi silmäyksellä, jo netistä kuvia katsoessani, sen ränsistyneeseen maalipintaan ja repsottaviin räystäisiin. Paikalle saapuessani tiesin löytäneeni Kodin. Sisältä löytyi eteisestä alkava kaaren muotoinen sisäänkäynti yhdistettyyn olohuone-keittiöön jota oli keskellä pieni baaripöytä jakamassa. Keittiön kaapit olivat sähkön siniset, seinätapetti raidallista. Vessaan piti nousta pari askelta ylemmäs muuta asuntoa, ja vesivaraaja oli naurettavan pieni jopa yksin asuvalle. Makuuhuone oli iso ja avara, jotta kesällä sinne saatiin aikaan aavikko-ilmasto. Yksi seinä oli valtavien kaappien peitossa, ihan korkealle kattoa myöten - ja voi vitsit kun huoneet olivatkin korkeat! Kaappeja avatessasi löysit kaapin sisältä uuden kaapinoven, joka tosin ei johtanut minnekään. Nurkassa oli vanha, korkea kakluuni josta vuosikaudet pelkäsin hiirien tulevan sisälle. Kertaakaan en niihin törmännyt.
Kun kuulin ensimmäisen kerran saaneeni asunnon ja haettuani siihen avaimet, raahasin ensitöikseni vanhalta asunnoltani siivousvälineet ja stereot. Ajelin vuoden -87 punaisella lava-autolla, sillä joka oli ensiautoni, ja jonka menetystä aikoinaan paljonkin surin. Muistan edelleen sen fiiliksen, sen vapauden ja malttamattomuuden jota tunsin edessä olevaa tulevaisuutta kohtaan.
Viemärit vetivät huonosti, lämmin vesi ei aluksi toiminut keittiössä pariin kuukauteen ja suihkussa piti laskea minuutteja jos halusi välttyä yhtäkkiseltä kylmältä vesiryöpyltä. Myrskyisinä öinä katselin sängyssä makoillen ikkunasta näkyviä, talon seinään ja tien yli viritettyjen katuvalojen heijausta tuulen mukana. Kesäisin istuin ikkunalaudoilla, jalkoja ilmassa heiluttaen, katsellen teatterin parkkipaikalle saapuvia hienosti pukeutuneita ihmisiä. Asunto sai minut rakastumaan yhtä monta kertaa kuin siellä asuin. Se sai minut myös rakastumaan itseensä, olin jonain päivänä päättänyt ostaa tuon todennäköisesti homeisen ja rapistuneen tönön. Rakastin sitä sellaisenaan, ehdoitta.
Ja nyt sitten on myöhäistä.
Istuin portailla ja kerroin äidilleni puhelimessa tavanneeni jonkun, ja lähteväni kiertämään Aasiaa. Hain Aadolf-gekon poikasena Riihimäeltä junalla. Nauroin ystävien kanssa sohvalla viiniä juoden. Itkin makuuhuoneessa Taavi-kanin kuoltua yön aikana vessaan. Tuijotin makuuhuoneen lautakattoa lukemattomat tunnit, lähes alasti toisen vartaloa vasten loikoillen. Eristin pitkulaisen eteisen lattian paksuilla peitoilla Helmi-Orvokin jalanpohjan tulehduksen parantamiseksi. Repesin ääneen nauramaan ystävän todetessa tosissaan sopivani jalkamalliksi, jalkojani tuijottaen.
 |
| Taavin viimeinen ilta |
Kuulin viime viikolla että asunto on purettu maan tasalle. Kukaan ei enää asu Asemakatu 9 asunnossa 5. Tilalle rakennetaan kai samanlaisia persoonattomia kerrostaloja minkä välissä tämä pieni puutalo oli vuosikaudet viettänyt tuulta uhmaten.
 |
| "Jälkeen-kuva" |
Naapurin outo setä lupaa lainata säkillisen kasetteja jos minulla on tylsää, senkun haen vain, hän on useimmiten työmatkoilla ja pitää oveaan lukitsematta. Provinssista palatessa eteisen seinäni on kaadettu ja kanit tuijottavat aitauksestaan naapurin vessaan. Lumi tulee rappukäytävään, liian väljien ulko-ovien alta. Samassa rappukäytävässä 3 nuorta naista on raahannut alaspäin viettävissä rapuissa 50 kiloista valtavaa terraariota, ylöspäin. Pahuus asui yhdessä epämääräisessä yläkaapissa, mutta ei tullut sieltä koskaan ulos koska tiesi että minä rakastin taloa. Eteisen seinät oli maalattu röpelöisiksi, niin pahasti että kun horjahdit puolipukeissa, sai takapuoli samanlaisen ulkonäön kuin sitä olisi hierottu erittäin karkealla hiekkapaperilla.
Yhden rakennuksen purkaminen sai aikaan suuren ikävän ja kaipuun, nosti muistot pintaan. Tässä niistä oli vain murto-osa, toivottavasti en niitä koskaan unohda.
 |
| illanviettoa Morvokin kera |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti