 |
Eilen aerobicin jälkeen jäätiin suunnittelematta ystäväni kanssa parantamaan maailmaa hetkeksi autojen luo. Kumpikin pääsi purkamaan ajatuksia niin koirien kouluttamisesta kuin espanjalaisista naapureista, kunnes lopulta huomattiin puhuvamme syvällisiä siitä miten yritämme ajatuksen voimalla parantaa elämäämme. Näin lauseeksi muodostettuna tuo kuulostaa hassulta, "parantaa omaa elämää ajatuksilla", mutta käytännössä tämä ei oikeasti olekaan niin tyhmää hommaa. Eniten ehkä mua herätti Saaran sanoma ajatus, jonka olen kyllä aiemminkin kuullut mutta autuaasti unohtanut, että tämä päivä on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Rupesin ihan tosissani miettimään että, hitto vie, niin onkin - elämä voi loppua vaikka viikon päästä ja en halua jäädä katumaan mitään, joten elämä pitäisi elää niin että siitä ottaisi jokaisesta sekunnista kaiken irti. Usein viikonloppuisin tämä tarkoittaa omalla kohdallani, varmaan täysin ajatusta vastaan sotien, pitkään nukkumista. Nautin kuitenkin pitkään venyvistä aamuistani, niimpä kun olen saanut riittävästi löhöiltyä, on minuun yleensä kertynyt sen verran energiaa että ihan omaasta (vapaasta tahdostani) alan esimerkiksi siivota, mihin normaalioloissa joudun yleensä itseni pakottamaan. Netissä tuli tällainen vastaan, mikä sai myös ajattelemaan tuota hetkessä elämistä hieman enemmän:
Jollain tapaa siis kaikki tämä meditointi ja hetkessä eläminen liittyy siihen että haluaisin oman elämän laatuni paranevan (suomeksi sanottuna että olisin onnellinen/onnellisempi), koska en haluaisi hukata aikaa siihen että odotan onnen tulevan myöhemmin "paremmalla ajalla", koska koskaan ei tiedä milloin tuo oma aika loppuu. Ja kuka nyt ihmeessä haluaisi kuolla onnettomana? Tätä varten joudun siis aktiivisesti tekemään töitä ollakseni onnellinen, koska eihän kukaan ole auringonpaistetta ja kukkaketoa 24/7, varsinkaan minä tempperamenttini kanssa. Siksi onkin haaste yrittää löytää myös paskoissakin tilanteissa se, mikä auttaa siinä tilanteessa eteenpäin ja paremmalla mielelle. Tästä syystä olen pitänyt joulukuusta asti puhelimessa Gratitude journal-nimistä aplikaatiota. Yritän joka päivä (okei, ainakin joka toinen päivä), muistaa kirjata ylös asian, mistä sinä päivänä olen kiitollinen. Joskus se on helpompaa ja joskus vaikeampaa. Vaikeinakin päivinä pitäisi yrittää pystyä muistamaan että se mitä minulla on (katto pään päällä, jotain ruokaa) ei kaikille ole itsestäänselvyys, jolloin nämä ovat kirjaamisen arvoisia asioita. Sitä saa asetettua jälleen asioita oikeisiin mittakaavoihin, eikä koirien repimä peitto enää tunnukaan niin ärsyttävältä. Gratitude journalin lisäksi olen yrittänyt kirjata, varsinkin huonoina päivinä, kaikki kiukuttavat asiat ylös paperille - periaatteessa kai päiväkirjaan, jotta saan ajatukset vuodatettua ulos. Muuten meditaatiosta ei tule mitään, vaan ikävätä ajatukset pyörivät mielen ympärillä mehiläisparven lailla, mikä taas tekee mielen tyhjentämisestä ja rauhoittumisesta mahdotonta, varsinkin yli analyyttiselle ja pohdiskelevalla henkilölle kuten minulle.
Elämän tarkoitusta kysyttäessä, tajusin tänään että sen tarkoitus on se, minkä haluan sen olevan. Tadaa, olen valaistunut! Ei vaan, jokaisen elämällä on varmaankin (en mene vannomaan) eri merkitys, kun ei jokaisella vaan voi olla sama päämäärä ja tarkoitus. Mietin miten haluaisin oman elämäni menevän ideaali-tilanteessa, ja mistä haluaisin itseni muistettavan. Ensimmäisenä mieleen tuli se, että haluan elämässäni antaa hyvää eteenpäin. Tässä kohtaa hyppää esiin ensimmäisenä rakkauteni eläimiin, tiedän haluavani auttaa kodittomia/sairaita/hylättyjä eläimiä, joten olkoot se osa omaa elämäni tarkoitusta. Olen myös hyvin hellyydenkipeä ja rakastava ihminen (vaikka välillä ei varmaan uskoisi), joka (pohjimmiltaankin) tarkoittaa ainoastaan hyvää ja haluaa oikeudenmukaisuutta niin ihmisille kuin eläimillekin. Näin ollen toiseksi osaksi elämäni tarkoitusta, haluaisin pystyä antamaan kaikille läheisilleni sekä rakkailleni takaisin osan itsessäni olevasta välittämisestä. Tuntuu hankalalta saada päässä olevat asiat sanoiksi, joten osa lauseista kuulostaa hyvin korneilta, olisi niin paljon helpompi saada asiat selitettyä kasvotusten tai niin että joku telepaattisesti lukisi ajatuksia. Tällä hetkellä maailmassa ei taida olla kuin yksi henkilö, joka osaa edes alkeellisesti käydä telepaattista kanssa käymistä aivojeni kanssa.
Olen aiemmin ajatellut uskonto-asioita hyvinkin suvaitsevaisesti. Lasken itseni jollakin tapaa uskovaksi ihmiseksi, mutta en haluaisi julistaa olevani vain yhden uskontokunnan kannattaja. Olen jonkin verran uskontoja ja niiden periaatteita tutkinut ja tullut siihen tulokseen että jokaisessa uskonnossa on omat hyvät "pointtinsa". Sen sijaan useista uskonnoista löytyy sellaisia ajatuksia ja ohjeita, joiden kanssa en itse ole sinut. Niimpä olenkin tyytynyt määrittämään itseni hyväuskoiseksi, jos joku erikseen haluaa vakaumustani tiedustella :) Kuulun toki ev.lut. seurakuntaan (meniköhän tämäkään termi oikein?) mihin minut on kastettu, mutta oikeasti ajatuksissani olen poiminut jokaisesta uskonnosta omat, mielestäni oikeat pointit, joiden mukaan pyrin elämään. Pitkällä kaavalla nämä pointit pysyvät linjassa sen ajatuksen kanssa että pyrin elämään elämäni niin ettei tekoni vahingoita muita ihmisiä, eläimiä/olentoja jne.. En siis usko että tämä eri osastoista herkkujen napsiminen on kovin vaarallista tai tuomittavaa :) Tällä samalla periaatteella pyrin siis myös rakentamaan oman elämäni tarkoitusta, samalla kun pyrin olemaan itse onnellinen sen elämän ajan, mitä täällä elämään tulenkaan. Tuhmasti siis napsin elämän seisovasta pöydästä parhaat palat päältä ;)
 |
| Herkkuperse napsii buffetista.. kuva täältä |
Uskontojen ja elämän tarkoitusten selviämisen jälkeen (hahhahaa aivan kuin olisikin muka selviä!) on kuitenkin eräs seikka mitä olen vuosia pohtinut, ja tuskin siihen koskaan löydän vastausta. Nimittäin tämä jatkuva levottomuuteni, joka koskee niin asumista, työtä kuin suhteita. Ei pidä käsittää väärin, yleensä parisuhteeni ovat niitä, mitkä vähiten kärsivät tästä levottomuudestani. Ihmiset kun kulkevat helposti mukana, joko fyysisesti tai ainakin sydämessä. Sen sijaan pahimpana ovat asuminen ja työ. Luulen (tai oikeastaan keksin), säännöllisin väliajoin, mitä esimerkiksi haluan tehdä työkseni "aikuisena", jolloin silloinen työpaikka yleensä saa väistyä kun rupean härän jääräpäisyydellä ja pienen oravan innolla asiaa hoitamaan. Tähän mennessä olen aika hyvin saanut kaikki toiveeni toteutettua uusista ammateista, mutta siltikään en vielä ole löytänyt sitä omaa, missä oikeasti viihtyisin pidempään. Tällä hetkellä olen töissä, jälleen kerran ihan kivassa työyhteisössä, kivojen ihmisten kanssa mutta työ on taas sitä että tiedän etten tässä tule seuraavaa vuotta todennäköisesti näkemään. Se että tiedän tämän jo parin kuukauden jälkeen on vähän pelottavaa. Samaan rytäkkään kuuluu myös muuttaminen. Vaasaan olen kaupunkina rakastanut, ja pidän sitä aina yhtenä kotinani lapsuuskodin lisäkseni. Toivon että voisin joskus palata sinne ja viimein asettua aloilleni. Jokin käsittämätön voima, saa minut aina keksimään uuden paikan minne haluan muuttaa, mikä sinänsä on ihana asia, koska niin monta kokemusta ja ihanaa ihmistä olisi jäänyt ilman tätä kokematta. Silti pohdin mielessäni, tulenko koskaan rauhoittumaan? Uskon, että haluan jossain vaiheessa asettua aloilleni, perustaa perheen ja toteuttaa tämän "normaalin" ihmisen perhe-elämän "kaavan". Miten se on mahdollista kun veri päättää aina välillä yhtäkkiä vetää muuttamaan hampaattoman leskipapan naapuriin toiselle laidalle Eurooppaa? Puhumattakaan haaveistani tehdä joskus vielä ohjelmapalvelu-töitä, jossain missä on aina lämmin? Saanko minä koskaan rauhaa liikkumiselta? Tämän kanssa käsi kädessä kulkee työelämä. Jos en itse ilmaston perässä muuta, on liikkumiselle syynä työ. Matkailualaa vuosikausia rakastaneena, tutkinnon saaneena ja erittäin innokkaana kuluttajana, ei ole mikään ihme että usein keksin uuden idean Suomen rajojen ulkopuolelta ja matkailuun liittyen. Tämä kombinaatio, asuminen ja työ, ovat siis liikuttavat taustapirut tässä mun epämääräisessä elämässä haahuilussani, johon haluaisin saada selvyyden. Pitääkö mun vain hyväksyä se että tulen ikuisesti olemaan se henkilö, joka keksii uuden intohimon, toteuttaa sen ja odottaa seuraavaa? Tällä hetkellä itselläni ei taida olla muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä että olen tällainen (vanhempieni kurjuudeksi), paremman vastauksen puuttuessa. Ai miten niin haluan kaiken heti ja nyt..
Lehdissä viime aikoina poseerannut Tarja Halosen uusi Meggi-kissa, paljastuikin artikkelin luettuani Muhiksen kaksoisolennoksi. Selvisi siis että minkälaisista aineksista mahdollisesti, Muhis olisi peräisin :) Muhiksesta on muuten vaikea saada muita kuvia kuin nukkumis-kuvia, koska jos yrität ottaa tästä kuvaa, lähtee hän kävelemään yleensä suoraan kohti ja kapuaa syliin.. Käsittämätöntä ettei kukaan ole halunnut tätä kaunista kultakimpaletta pitää itsellään.
 |
| Meggi |
 |
| Muhis |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti