Uskallusta olla oma itsensä

Sain aikaan fb:ssä seinälläni pienimuotoisen myrskyn jaettuani kuvan turkistarhauksen lopputuotteesta eli pinosta nyljettyjä eläimiä. Toki alitajuntaisesti tiesin ettei se varmaan hirveän hyvää vastaanottoa saisi, paikkakunta mistä olen kotoisin kun on aikoinaan elänyt turkistarhauksella hyvin pitkälti ja edelleen joitain muinaisjäänteitä tästä on omassakin sukupolven edustajissa jäljellä. Mietin tuon julkaisemista hetken ajan kahdesta eri syystä.

 

Ensimmäinen syy liittyy nimenomaan siihen miksi päädyin tätä koko postausta kirjoittamaan, ja miksi tunnen itseni myös "hieman" typeräksi. Ensimmäinen ajatukseni ennen julkaisua nimittäin oli että mitä muut ihmiset ajattelevat minusta jos julkaisen tällaisen asian seinälläni? Kuulenko taas tavanomaiset kettutyttö-kommentit tietäen tarkalleen ivallisen sävyn viestin takana? Yritin nämä tosin eliminoida jo julkaisun "otsikkoon" läppänä laittamalla "täältä tulee kettutyttö-postaus".. Ja nyt kiukuttaa että olin niin hölmö tuon "mielistely-yritykseni" kanssa. Kuinka hölmöä on miettiä lähemmäs 3-kymppisenä (= aikuisena kai?) mitä muut ihmiset minusta ajattelevat? Varsinkin kun kyseessä olevan asian koen itselleni tärkeäksi, ja mistä tiedän 100 % varmasti oman kantani. Äitini varmasti nauraisi jos kuulisi kuinka paljon ja minkälaisissa asioissa mietin muiden ihmisten mielipiteitä, hän kun on saanut elää ja nähdä minut aina oman tieni kulkijana - milloin reippaasti alaikäisenä päättäessäni muuttaa ulkomaille (ja niin useamman kerran tehtyäni) tai pelastamassa harakan poikasta tai kärpästä. Tuolloin en vain vielä osannut miettiä ja mahdollisesti hävetä, mitä muut minusta ajattelevat etsiessäni kärpäselle ruokaa..

 

 

 

Olen lähes tulkoon koko aikuisikäni miettinyt ihan liian usein mitä muut minusta ajattelevat, jopa niinkin paljon että se on välillä vaikuttanut käyttäytymiseeni. En usko että sitä on välttämättä huomannut nauravaisen ja positiivisen ulkokuoren läpi, mutta monet kerrat olen miettinyt että kehtaanko tehdä sitä tai tätä miettien mitä muut minusta ajattelevat. Olen tehokkaasti yrittänyt päästä tuosta ajatusmaailmasta eroon, ollakseni sinut oman itseni kanssa, vaikka se sitten määrittelisikin minut kettutyttöhipiksi tai tekopyhäksi lihansyöjäksi. Jos minä en hyväksy itseäni tällaisena, ei kukaan muukaan hyväksy. Ja jos joku niin kovasti näkee punaista julkaisuni/ajatusteni perusteella, on ehkä parempikin että sellainen tyyppi häviää lähipiiristäni. Eri mieltä saa ja välillä pitääkin olla, mutta pitäisi muistaa kunnioittaa toisen mielipidettä menemättä henkilökohtaisuuksiin. Niimpä itsestäni ylpeänä päätin julkaista fb seinälläni toisen aiheeseen liittyvän julkaisun. Olen siis ylpeästi turkistarhausta vastustava, mutta silti lihaa syövä yksilö (tähän tosin voisin toivoa itselleni parannusta vielä joskus).

 

Kettutyttö by heart, kettutyttö in reality

 

Syy numero 2, miksi mietin julkaisua on enemmän järjellinen. Yleensä kun puhun jonkun asian puolesta haluan että minulla on jonkinlaiset järjelliset perustelut oman näkökantani puolesta. Turkis-keskustelu on ollut vuosikausia samojen kysymysten ja vastausten toistelua, aina saman näkökulmat työpaikkojen menetyksestä ja turkisbisneksen siirtymisestä Kiinaan jne.. Oikeassa elämässä nämä keskustelut (kuten muutkin kinastelutilanteet) saavat minut aika nopeasti lukkoon ja mitä läheisempi ihminen, ystävä tms. sitä pahemmin. Vaikka tietäisin teoriassa edes osaan heidän väittämistään vasta-argumentin, kaivautuu jostain sisältäni se puolustuskyvytön mangustiina 5 v. joka muuttuu änkyttäväksi tai kokonaan mykäksi. Ainut mikä pelastaa tältä takapakilta historiaan on se että on riittävästi faktatietoa muistissa. Onneni on että olen äärettömän kiinnostunut tietyistä aihealueista (mm. eläinten sairaudet) ja yleisesti ottaen tiedonjanoinen ihminen, jopa niinkin pitkälle vietynä että olen saanut siitä myös työni puolesta erittäin positiivista palautetta. Joskus on kuitenkin myönnettävä ettei sekään riitä, jos kyseessä on esim. tarpeeksi jankuttava ja iso-ääninen tyyppi (mainittakoon vaikka oma, kaikesta huolimatta rakas, veljeni) joka yrittää volyymilla peittää toisen vastalauseet. Näissä tapauksissa voi huoletta heittää kirveen kaivoon, ja todeta että kaikkia ei voi käännyttää..

 

Sitten hieman itse kiistelyn aihetta sivuten, tietenkään en tiedä mistä syistä ihmiset liikuttuvat tai tuntevat sympatiaa näin yleisesti ottaen mutta itselläni tämä tapahtuu samaistuessani kohteeseen. Tämä tapahtuu ihan äärettömän helposti ja huomaamatta esim. hyvän kirjan loppuessa tuntuu kuin menettäisi rakkaan ystävän ja saatan jopa hetkellisesti masentua tästä. Ihmisen lyödessä isolla lankulla koiraa, raahatessa tätä väkisin auton perässä tai polttaessa tätä elävältä (eläviä esimerkkejä Espanjasta..) näen kärsivän olennon, jonka tuskaan osaan samaistua (ehkä liiankin) hyvin. Tässä on syy, miksi tiedän turkistarhauksen olevan väärin. Osaan samaistua noihin pienissä elintiloissa kärsiviin olentoihin jotka lopulta elämänsä kärsittyään tapetaan nahkansa takia. Nahan, joka ei nykyaikana enää ole välttämätöntä repiä irti omistajastaan.