Välillä sitä pääsee yllättymään pienistä asioista yllättävän paljon. Lauantain ylläri oli koirien mahtuminen samalle sohvalle Muhiksen kanssa ilman järkyttävää murraus-episodia. Vielä isomman yllätyksen sain kun valmistauduin leikkaamaan Muhiksen megapitkiä kynsiä (en etukäteen tajunnutkaan että kissat eivät itse saa lyhennettyä raateluvälineitään tarpeeksi) pukeutumalla korvia myöten suojavarusteisiin. Yllättäen sohvalla pötkötellyt Muhis ei lotkauttanut korvaansakaan kun lyhensin hiirentappovälineistön minimiin, suojellakseni ihanaa sohvaani jo tapahtuneilta raateluyrityksiltä. Näin hyvän lopputuloksen jälkeen päätin ottaa seuraavaksi käsittelyvuoroon Tinkan. Tinka protestoi aluksi lievästi yrittämällä pureskella multa sormet irti, mutta parin komennussarjan jälkeen antautui ja antoi leikata räpylänsä salonkikuntoon. Hiphei, onnistuin jossakin!
En tiedä onko se tämä ympäristö, vai onko se tuo vuorivesi, mitä ei pitäisi juoda (tai pestä hampaita), mutta tajusin taas päivällä koiria lenkkeillyttäessäni miten pidän eläimistäni koko ajan enemmän ja enemmän. Chica on ottanut minut ihan älyttömän hienosti omaksi ihmisekseen, ja on aina silminnähden onnellinen kun näkee minut ulkona tai huomaa minun heräävän. Sama koskee Tinkaa, joka on vasta ensimmäistä kuukautta luonani. Pieni kisu on mitä rohkein ja hellyyttävin tapaus seuratessaan mua pihalla tai leikkiessään Vinskin kanssa omituista pyörimis-leikkiään. Tinka ei ole kertaakaan yrittänyt karata tai lähteä omaa pihaa kauemmaksi vaikka tekeekin omia tutkimusretkiään pihan oliivi- ja appelsiinipuiden seassa. Typy tulee myös luokse kutsuttaessa, mistä tajusinkin että Tinka on luonteeltaan hyvin koiramainen - mistähän lie oppinsa imenyt..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti